Purjehdus Bermudalta Azorien kautta Irlantiin.
Olin purjehtinut vuonna 2005 Teneriffalta Martiniquelle, silloin oli jo ajatuksissani, että täältä pitäisi purjehtia Eurooppaan päin. Asia jäi hautumaan useiksi vuosiksi, kunnes ystäväkseni muuttunut purjehdustoveri Papi lähetti tekstarin: olen varannut matkan Bermudalta Azorien kautta Irlantiin, tee perässä. Alkoi vaimon ylipuhuminen ja luvan hellittyä, ei kun ilmoittatumaan. Aluksena oli Purjelaivasäätiön sy Vahine vuodelta 73
Ollessani jo eläkkeellä ei työn suhteen ollut mitään esteitä. Mahanpohjasta kirpaisi, kun lueskelin siitä, kuinka pohjoinen reitti on huomattavasti vaativampi, kovempine vastatuulineen. Lennot varattiin ajoissa ja majoitukset siten, että voi tutustua Bermudaan kunnolla ja paluulennot Irlannista siten, että saamme muutaman päivän aikaa katsella Irlantia.
Lensimme Lontooseen ja vaihdoimme lentokenttää jatkaaksemme Bermudalle. Hotellikin löytyi ja siellä ollessamme osa tulevasta purjehdusporukasta soitteli asuvansa hotellissa n.1 km:n päässä meistä. Teimme sitten treffit, tutustuimme ja nautimme muutaman drinkin. Aika Bermudalla meni siivillä ja pian koitti hetki, jolloin otimme kamppeet mukaan ja muutimme Vahinelle.
Swanien isä Pekka Koskenkylä rakensi (rakennutti) 1973 Vahinen omissa tiloissaan itselleen, hienon tekikin. Kuluneet vuodet eivät ole sen tyylikkyyttä himmentäneet, mitä nyt ajanpatinaa on kertynyt. Koskenkylän luovuttua purresta, se on ollut kilpa- ja salakuljetusveneenä, siis monessa mukana.
Kippari piti turvallisuuskoulutuksen, jossa kerrattiin reivaukset ja sen sellaiset. Lopuksi kippari kertoi pitäneensä tapaanaan, ettei myrskyyn lähdetä, mutta nyt lähdetään. Ensimmäisen viikon aikana oli neljä myrskyä: yli 25 m/s ja yhtenä yönä puhalsi n.32 m/s. Ohjaaminen oli kohtalaisen rankkaa, mutta tosi mukavaa. Unta ei tarvinnut houkutella, kun vapaavahti alkoi. Osalla oli meritautilaastareita, joista perämies sanoi:" toisille ne sopivat, toisista ne tekee ihan sekopäisiä" Harvinaisen vähän oli meritautia, kukaan ei ollut oikeasti kipeänä, pientä uneliaisuutta lukuunottamatta.
Päivät vaihtuivat ja saimme tietää edelliskevään ajan, jonka Vahine oli käyttänyt samaan matkaan ja aloimme tosisamme pyrkiä kohti uutta ennätystä.
Tuulet eivät suosineet tällaista menoa vaan tyyntyivät ja koneella päryyttely oli puuduttavaa ja pilasi hyvin alkaneen kisan. Puolivälissä reissua kippari tarjosi tilkan rommia ja kehui meidät (kuuluu tapoihin) hyviksi ja joukkuehenkisiksi purjehtijoiksi. Samalla polttelin havannalaisen sikaarin. http://www.havanacigarsaz.com/
Nautimme hienoista purjehduspäivistä, vene kulki n. 9,5 solmun nopeudella tiukkaan vastaiseen kohti Azoreita ja miehistön vaihtopaikkaa: kippari ja neljä miehistön jäsentä vaihtuvat ja vietämme Azoreilla muutaman päivän.
Loppumatka olikin sitten kevyttä purjehdusta muutamaa pientä puhuria lukuunottamatta.
Illan hämärtyessä, yhdentenätoista päivänä lähdöstä, kiinnityimme Hortan laituriin ja kipparin käytyä ilmoittamassa meidät saapuneiksi, siirryimme paikalliseen, kaikkien purjehtijoiden tuntemaan Peter´s Cafe:seen
http://www.flickr.com/photos/zinnie/2616248858/
nauttimaan ruokaa ja virvokkeita. Siinä tarinoitiin ja muisteltiin tehtyä ylitystä ja oltiin niin iloisia. Toisella puolen salia oli sveitsiläinen purjehdusporukka, joka väliin tapaili laulunpätkiä ja kuin varkain, aloimme heidän lopetettuaan vetämään suomalaisia kappaleita tunteella. Porukassamme oli kuorolaulajia ja muusikoita. Laulanta jatkui ja jatkui ja kaikilla oli tosi hauskaa: En muista minulla olleen niin hauskaa ikinä ravintolassa ja miltei selvin päin. Siitä alkoi ystävyys kahden purjehtijaporukan kesken, joka jatkui siihen asti, kunnes lähdimme jatkamaan matkaa kohti Irlantia ja Dublinia.
Uusi kippari oli tosi varovainen ja aina, kun meidän mielestämme vene oli saatu kunnon balanssiin ja kulki upeasti, saimme reivauskäskyn. Sekös harmitti, kipparin sana on kuitenkin se mitä noudatetaan, selvähän se.
Nyt oli alussa meritautiakin, jopa sellaisella, joka Bermudalta lähtiessä ei kokenut mitään. Pari päivää meni, kun tutustuttiin uusiin ihmisiin ja heidän tapoihinsa. Hommat alkoivat kuitenkin pyöriä hienosti alusta alkaen. Sen täytyy johtua siitä, ettei tällaiselle reissulle lähde ihmisiä, jotka eivät tule toimeen vieraiden ihmisten kanssa.
Matka taittui väliin konella ajaen ja väliin purjehdittiin jonnekkin muualle kuin Irlannin suuntaan. Puolivälin brandypaukun jälkeen, päätimme pysähtyä Gorkyssa. Päädyimme Gorkyssa paikalliseen pubiin irlantilaisten herkkujen äärelle.
Vahine oli kuninkaallisessa pursiseurassa, hieno paikka. Saimme istua "karsinassa", joka oli tarkoitettu jäsenille. Oli hiljainen ilta ja me ainoat asiakkaat. Kausi ei ollut vielä alkanut.Ystävällinen baarineitonen pakkomyi meille Gorgy Royal yahctclubin paidat.
Aamulla aikaisin lähdimme kohti Dublinia, päätepistettä. Vastatuuleen, koneen avustuksella, pääsimme Dublin Royal Yahctclubin satamaan. Kerhoravintolan vessassa oli ohje:" kännyköiden käyttö kerholla on kielletty, mutta jos jäsen odottaa tärkeää puhelua, hänen tulee antaa kännykkä henkilökunnalle, joka vastaa siihen ja ohjaa jäsenen huomiota herättämättömään paikkaan keskustelemaan". Vähin äänin siitä kaikki lähtivät omiin menoihinsa. Meitä muutti neljä hotelliin jatkamaan Irlantiin tutustumista. Mieliinpainuvin oli käynti Dublinin vuorilla pubissa nimeltään Johnnie´s Fox http://www.jfp.ie/ :stressivapaa- alue. Siellä oli etsintäkuulutuksia entisistä IRA:n miehistä. Eteisessä oli kivääri -teline asikkaiden aseille ja seinällä taulu, jossa luki, "tarjoilijamme eivät hymyile", ja se piti paikkansa. Kuulimme siellä oikeata irkkumusiikkia, tosi hienoa. Pub oli perustettu 1800 –luvulla.
Dublinin vierailuun kuului tietysti käynnit Phil Lynott:n http://www.youtube.com/watch?v=-sR61Nu6FqE
Guinnesin
http://www.tourist-information-dublin.co.uk/the-guinnessbrewery.htm
ja Jamesonin museoissa
http://www.heritageisland.com/attractions/old-jameson-distillery/
sekä vierailut hienoissa pubeissa.
Purjehdus on elämää
Olé
