Emäsalon lenkki, sinne ja takaisin. Tarina kolmesta seilorista ja Smirgelinestä.

Oli synkkä ja myrskyinen yö, räntää satoi niskaan kaatamalla. Olin juuri palaamassa teatterista kotiin. Ahdisti ja masensi, ajatukseni harhailivat. Mieleeni ilmaantui kuin usvassa hämärä aamunkoi, kesä vielä tulisi ja sen myötä raikkaat kesätuulet. Veneily, auringonpaiste. Purjevene, purjehdus.

Ammoisina aikoina minusta johtumattomasta syystä keskeyttämäni emäsalon lenkki, josko vielä korjaisi tämän räikeän epäkohdan ja sitäpaitsi, en ole ikinä purjehtinut läpi yön. Se olisi hauskaa, katsoa kun aurinko laskisi mailleen ja jatkaisi vain purjehdusta ja  katsoa kun se jälleen nousisi, illan kajo, aamun hämy, veden solina, tuulen ujellus.

Tämä täytyy tehdä! Mistä löytäisin rohkeita ja kokeneita seiloreita kaveriksi? Rohkenin laittaa Facebookkiin ilmoituksen, Emäsalon lenkki onko innokkaita?

Ken ilmoitti mielenkiintonsa, sitten aamulla soitto Jukalle ja hänkin oli valmis lähtemään, miehistö oli nyt kasassa, kolme purjehduskärpäsen puremaa miestä.

 

Kevät ja venemessut!

Jukan tunsin entuudestaan, Keniä en ollut aikaisemmin nähnytkään. Tavattuamme ja istuttuamme kahvipöytään, huomasin nopeasti, että hän tiesi paljon purjehduksesta ja että tulisimme toimeen.

Kävimme summittaisesti läpi purjehduskisaa, 60 meripeninkulmaa, läpi yön purjehdus. Missä kunnossa Smirgeline? Pieniä parannuksia ynnä muuta venehöpinää. Tapasin siellä erään SM tason purjehtijan ja hän sanoi, että se on jo puoli voittoa, kun pääsee lähtöviivalle. Ihmettelin suuresti tälläistä puhetta.

Lappohja, kevätkunnostusta!

Jukka, Virpi ja minä menimme vanhalla jo parhaat vuotensa nähneellä rämisevällä autolla lappohjaan puunaamaan ja hinkkaamaan Smirgelineä. Siihen piti vaihtaa mm. sitloodasta mereen menevä vesiletku, kun oli jo vanha ja hapertunut. Yllätyksemme olikin suuri, kun siellä olikin uudelta näyttävät kumiletkut. Ilmeisesti venekeiju oli ne vaihtanut salaa. Meille ei jäänytkään sitten muuta kuin pientä paikkausta, pesu ja vahaus.

Paluumatkalla kävimme Tammisaaressa syömässä herkulliset jättipitsat, tästäkin on näemmä jo tulossa tapa, kun aina näin näyttää käyvän näitten reissujen yhteydessä.

Lappohja-Gölisnäs siirtopurjehdus!

 

Mietimme  pitkään, miten hoitaisimme asian, niin, että kaikki kolme pääsisimme siirtopurjehdukselle ja että auto ei jäisi lappohjaan. Asiaa aikamme vatvottuamme, tein kunniakkaan  päätöksen. Minä uhraudun, jään autokuskiksi. Ilmoitin asian marttyyrimäisesti Jukalle. Hän vastasi, ”eiku minä olen kuskina” johon minä, että ”ihanko totta, ei kyllä minä toimin kuskina”. Asiasta aikamme kiisteltyämme annoin hänelle ystävällisesti periksi. Minä ja Ken siis purjehtisimme Jukan toimiessa autokuskina.

Saapuessamme Lappohjan Skogbyhyn tuuli oli kova, lupasi pohjoistuulta puuskissa jopa 18.ta metriä sekunnissa, pelkäsin, että homma keskeytyisi, mutta ei hulluja kaikki tyynni. Sen verran otin sään huomioon, että menisimme sisäreittiä, niin sanottua maitoväylää pitkin. Reitin mennessä mantereen vieressä, ei kerkeäisi nostaa korkeata aallokkoa.

Smirgeline lepäsi jo kauniina laiturin vieressä odottavan näköisenä. Siirsimme veneeseen akun, spinnupuomin ja tavaramme. Kiinnitimme perämoottorin ja purjeet. Näitä tehdessämme purjehduksen jumalat päättivät heittää päällemme raekuuron. Meri näytti myrskyisältä ja synkältä. Ajattelin, että voisimmehan mennä pelkällä fokalla. Jostain syystä läksimme kuitenkin matkaan  täysin palkein. Alku oli kankeata olihan tämä kevään ensimmäinen purjehdus ja tämmöisessä myräkässä ja emme vielä olleet purjehtineet yhdessä mailiakaan.

Alkuhankaluuksista selvittyämme matka edistyi hyvin. Jossain bastholmenin kohdalla yhtäkkiä tuli kova tuulenpuuska ja Smirgeline kallistui uhkaavasti, hörppäsi oikeasta laidasta vettä sitloodaan ja ollessaan kallellaan tässä asennossa peräsin ei enää pitänyt vaan perä liirasi tuulen suuntaan, aiheuttaen veneen kääntymisen tuuleen ja suoristumisen. Tätä kutsutaan broutsaamiseksi. Tämän jälkeen ymmärsimme pitää isonpurjeen vapautinnyöriä, eli skuuttiköyttä jatkuvasti kädessä.

Totesimme Smirgelinen olevan kunnon venho, kun selvisimme tästäkin manööveristä pelkällä säikähdyksellä.

Alun raekuuron jälkeen sää selkeni. Edellämme kiisivät koko ajan mustat myrskypilvet itään, mutta meille paistoi aurinko. Tuuli oli edelleen navakkaa. Päätin, että menisimme Sandnäs Uddista Svartöön 1,2 metrin väylää pitkin, niin ei tarvitsisi kastua korkeassa aallokossa.

Österuddenin ja Ängesholmenin välisessä kapeassa salmessa täytyi tosin ottaa koneluovi turvallisuuden vuoksi, tuulen ollessa täysin vastainen. Korsfjärdenin selällä mustat pilvet saavuttivat meidät tai me ne. Oli synkkää ja myrskyisää, mutta ihme, ei tullut kuin pientä ripsettä niskaan. Yritimme mennä gölisnäsin satamaan fokalla, mutta juuri edustalla pohjoistuuli laantui pelkäksi leuhahdukseksi, joten menimme koneella poijuun.

Gölisnäs-Pyysaari, siirtopurjehdus

Jukka ei päässyt työkiireiden takia tälle legille. Joten miehistönä olimme Ken ja minä. Tälläkertaa sää oli aurinkoinen ja leppoisa, joten päätimme mennä eteläistä syväväylää pitkin. Bogarskäristä pieni koukkaus pohjoiseen ja porkkalanselälle.

 

Itäpuolella Rösnkärin kohdilla jostain ilmestyi ”merirosvolaiva” eli kolmimastoinen komea kuunari. Ruotsin lippu hulmusi salossa.

ästä käynnistyi meidän merirosvojahti. Luovilla saavutimme ja myötäisessä svedut aina karkasivat, kunnes saavuimme espoon edustalle, jossa sivumyötäisessä laiva karkasi  näkymättömiin.

Kustaanmiekan edustalle saavuttuamme, päätin laskea purjeet ja edetä loppumatkan koneella. Olimme siinä Harmajan majakan länsipuolella ja kello oli noin varttia vaille kuusi, joten tiesin siitä ja jo aikaa sitten helsingin edustalta tulleista savutuprahduksista odottaa risteilijöitä tulevaksi. Kohta jo alkoi kustaanmiekasta tulla Wiikinkiä ja Siljaa, sekä rahtialus. Tiesin, että näissä kapeikoissa nämä laivat eivät voi väistää piiruakaan. Mitä merkitsee jonkin pikkualuksen miehistö tuhansien matkustajien rinnalla. Ainoa ongelma oli, että harmajan ohi menee väylä sekä, itä, että länsipuolelta ja en tiennyt kumpaa pitkin menisivät. Ne menivät sitten itäpuolelta, joten ei vaaraa.

Jo aimmin ihmettelimme Pihlajasaaren luona kummallista pauhua, niinkuin ison laivan ääni, mutta mitään ei näkynyt. Joskus aimmin tiesin katamaraanien menevän suomenlinnan länsipuolelta Harakan ja Länsi Mustasaaren välistä. Samoin Jätkäsaareen tulee etelästä isojen laivojen väylä.

Tiesin että nostavat isoja aaltoja ja Suomenlinnan edustalla on jokunen vene näihin uponnutkin, näitä välttääkseni halusin mennä Kustaanmiekasta.

Risteilijöiden mentyä ajattelin, että reitti selvä, kustaanmiekkaan. Yhtäkkiä alkoi kuulua voimistuva jylinä ja musta savupilvi nousi Suomenlinnan takaa. Ei kai vaan... Ja juuri niin, Kustaanmiekkaan ilmestyi isoin näkemäni katamaraani ja kyllä vain, tämä mylvivä laiva tietenkin otti reitikseen Harmajan länsipuolen ja kulki meidän vierestä ja jätti jälkeensä jättimäiset peräaallot. Ei muuta kuin keula kohti aaltoja ja sieltä ne tulivat. Smirgeline sukelsi onnekkaasti aalloista läpi, selviydyimme.

Välittömästi katamaraanin jäljessä, muuten tyynellä merellä seurasi vesijettimies joka hyppi onnessaan aalloilla, taisi olla hänelle päivän kohokohta tuo katin lähtö.

Yhtäkkiä kuin olivat ilmestyneet, katosivat jetti ja katti. Saatoimme lähteä Kustaanmiekkaan ja sen jälkeen vastaan tulevat vesibussit sun muut tuntuivat jo pikkujollilta. Saavuimme noin seitsämän maissa Helsingin työväen pursiseuran (HTPS) laituriin paikkaan nro. 21, jonka satamamestari oli ystävällisesti luovuttanut käyttöömme kisojen ajaksi.

 

 

Emäsalon lenkki, jännitystä ilmassa.

 

Lauantaina kilpailupäivän aamulla heräsin jo kello kuusi ja vatsanpohjassa oli jo pieniä perhosia. Tänään se alkaisi, tuo kauan odotettu jalo kilpailu. Sovimme treffit puolenpäivän maihin Pyysaareen, minne itse menin bussilla, koska kisan jälkeen olisi tarkoitus nukkua yö Smirgelinessä ja lähteä aikaisin maanantaiaamuna paluupurjehdukselle. Ken ja Jukka tulivat autoilla. Paluupurjehdukselle oli tarkoitus lähteä Jukan kanssa niin, että Jukka ottaisi polkypyörän mukaan ja polkisi sillä sitten Helsinkiin hakemaan autonsa. Hullu, mutta toimivalta kuulostava suunnitelma.

Tapasimme siis puoliltapäivin laiturilla. Kerroin Jukalle, että Spinnupuomin toinen jousihaka ei mene kunnolla kiinni. Jukka otti spinnupuomin ja kohta läheisestä pajasta alkoi kuulua vasarointia ja kolketta. Itse lähdin kipparikokoukseen jossa sain yksityiskohtaiset reittiohjeet, mitkä merkit on kierrettävä, varoitukset ja tarkan lähtöajan. Joka oli 16.10 yhteislähtö meidän LYS luokassa, jossa oli 10 venettä.

Noin 20 vailla neljä Ken ja Jukka irrottivat veneen laiturista ja nostimme purjeen. Pyörimme pitkin lahtea lähtöviivan pohjoispuolella, itse kyttäsin lähinnä kelloa ja lippumiestä. Tunnelma oli kiihkeä, kun kymmenen venettä pyöri ahtaassa tilassa.

Torvi törähti ja lippu heilahti, ei muuta kuin matkaan. Myöhästyimme hieman kärjestä, mutta kaiken kaikkiaan saimme mielestäni kohtuullisen lähdön. Matkamme kulki kohti Haminansalmea jonka itä ja länsiviitat tuli asianmukaisella tavalla kiertää. Heti salmesta päästyämme huomasimme, että kaikki muut repivät spinnua ylös ja me perässä. Se sujuikin kohtuullisen nopeasti, ottaen huomioon, että miehistö purjehti ensikertaa yhdessä.

Santahaminan edessä oleva eteläviitta tuli ohjeiden mukaan kiertää, emme nähneet tarkasti missä kyseinen merkki oli, mutta muut veneet tuntuivat tietävän tarkalleen, missä viitta oli. Menetimme tässä hiukan aikaa.

Merimerkin sivuutettuamme, ajattelin, että käännän seuraavalle karttalehdelle, mutta yllätys yllätys lienee arvaattekin jo että kartta loppui kesken. Tässä vaiheessa muistin kyselleeni joskus kevällä, että löytyykö kaikki kartat. ”Joo, kyllä löytyy koko Suomenlahti” muistelin vastauksen olleen, joten ei muuta kuin sukkana kajuuttaan etsimään karttaa ja löytyihän se. Nuijasodanaikainen kartta missä Emäsalon sillan kohdalla luki kartassa lossi.

Onneksi Kenillä oli nykyaikainen käsihärveli ja sen avulla pystyimme väistämään pahimmat karit, vempaimella vain kokonaiskuvan hahmottaminen oli hankalaa. Toki vanhassa kartassa saaret näkyivät, mutta merimerkit ja väylät olivat vaihtuneet  moneen kertaan.

Suuntasimme Santahaminasta kohti Kuivaa hevosta ja Mustaa hevosta, sinne ne muutkin menivät. Mustan hevosen olen joskus nähnyt, mutta millainen mahtaa olla kuiva hevonen?

Kaunissaari, Bodö, Kaivokari ja vihdoin ja viimein Emäsalon eteläpuoli. Tässä vaiheessa aurinko alkoi jo pikkuhiljaa painua mailleen ja taivaanranta oli upean näköinen. Takaa kuului liplatusta ja samassa katti joka oli lähtenyt tunteja meidän jälkeemme painui suristen ohi. Kaksi kaverusta roikkui laidalla ja vilkutti iloisesti ohittaessaan meidät.

Olimme saaneet nauttia hienosta kelistä ja myötätuulesta joten spinnu oli ollut ylhäällä tähän asti. Kääntyessämme sivutuuleen ja etelää kohti, ajattelimme spinnun laskua, mutta mitä tekivät muut. Jatkoivat menoaan spinnu ylhäällä joten niin teimme myöskin mekin, olihan meillä myös maanmainiot itsetekemämme preventeritkin. Virittelimme purjetta ja kohta spinnumme näyttikin jo eriskummalliselta genualta.

Emäsalon itäpuolella tuuli tyyntyi ja vauhtimme putosi verkkaiseksi, kituutimme spinnulla jopa aivan loivaa luovia, uskomatonta, mutta totta. Vasta lähestyessämme emäsalon pohjoiskärkeä, spinnu ei enää vetänyt ja otimme sen pois hyödyttömänä ja jatkoimme tavanomaisin purjein.

Kierrettyämme Emäsalon pohjoisviitan aloimme lähestyä luovimalla Emäsalon siltaa, jonka alitimme noin kahden aikaan yöllä. Sköldvikin öljysataman valot ja välillä rävähtävä roihu, olivat upea näky merellä. Näillä kohdin ohitimme myös ensimmäisen folkkarin. Ohitimme myös trimaraanin jonka isä ja poika olivat juuri ostaneet. Tämä oli heidän ensimmäinen purjehduksensa ja heti kisaan. Luovihommat eivät  heiltä vielä ilmeisesti sujuneet, koska tulivat noin tunti jälkeemme maaliin.

Jossain kaunissaaren edustalla ohitimme toisen folkkarin, välillä he olivat edellä välillä me, muutamien luovien jälkeen pääsimme edelle.

Loppurutistus ja maali.

 

Aloimme saavuttaa myös kolmatta folkkaria, mutta lähestyessämme heitä, he heittivätkin isompaa vaihdetta pykälään ja alkoivat pistää kampoihin kuten myös me.

Välillä oltiin edellä, käännös ja taas jäljessä. Taas hivutimme ohi, käännös ja taas pääsivät kutaleet ohi.

Veikkaan, että folkkarikapun paikallistuntemus vei lopulta voiton, sillä hän osasi ajoittaa viimeisen Haminansalmeen vievän luovin oikein, kun me taas jouduimme tekemään kaksi käännöstä ja tässä vaiheessa he pääsivät ohittamaan meidät.

Haminansalmesta tullessa vene oli jo karannut noin kilometrin päähän, takanamme taas ei näkynyt ketään. Meillä olisi ollut loppumyötäisen ansiosta mahdollisuus vetää viellä spinnu ylös, mutta olimme jo rötvähtäneet, emmekä kuitenkaan olisi saaneet folkkaria enää kiinni.

Ylitimme maaliviivan 9.40. Laskimme purjeet ja ajoimme satamaan, meitä edellä olleen folkkarin viereen ja herrasmiesmäisesti kiitimme hyvästä kilpailusta.

Paluumatka, Pyysaari-Gölisnäs

 

Tarkoituksena oli maaliintulon jälkeen saunoa, nukkua muutama tunti veneessä ja katsoa illan palkintoseremonia ja nukkua yö veneessä ja vasta seuraavana aamuna lähteä kotimatkalle.  Keni lähti suoraan jatkamaan kotiin autolla ja Jukka ja minä painuimme aamusaunaan. Asettautuessani makuupussiin Jukka sanoi, että josko lähtisimme samantien kotimatkalle Gölisnäsiin? Vastasin että ok, mutta pienet tirsat kyllä vetäisen ainakin. Minä jäin köllimään Smirgelineen ja Jukka lähti hakemaan munamankelia autosta.

En tiedä kauanko nukuin, ehkä tunnin kun minut herätettiin ja kysymys kuului, että ”lähdetäänkö?” Heitin vastaan, että ”oletko tosissasi, samoilla silmilläkö meinaat lähteä”, jotka sivumennen sanottuna näyttivät erään pohjamutaa näykkivän kalan silmiltä. Vastauksen ollessa ”kyllä” sanoin, että ”ok mennään sitten” Ja ei muuta kuin kone käymään, köydet irti ja menoksi. Purjehtia, emme enää vastaiseen jaksaneet, tuuli oli yltynyt ja taivas tummenut, aallokon ollessa Suomenlinnan pohjoispuolellakin melkomoista pärskintää.

Päätimme mennä mahdollisimman suojaista reittiä. Kaivopuiston kohdalla Jukka totesi, ”ai niin se pyörä, missäköhän se on? Se varmaan jäi sinne laiturille”. Sadattelin hiljaa mielessäni, tokaisin ”en kyllä enää jaksa takaisin lähteä, soitetaan sinne josko ottaisivat talteen ettei varas vie”. Emme tietenkään saaneet puhelimella ketään kiini, joten soitin emännälle, josko hän hoitaisi asian. Hetken päästä soi puhelin, asia selvä. Ravintolan henkilökunta ottaa pyörän talteen takahuoneeseen.

Jätkäsaaren jälkeen tuli tietenkin se iso konttilaiva jota jouduimme väistämään. Ja jatkoimme sisäväylää Pihlajasaaren pohjoispuolitse matkaamme vastatuulessa ja tuiskussa. Ulkoväylälle ei enää ollut asiaa.

Myrskyävää merta, vaappuvia merimerkkejä

 

Jossain Stora Herron kohdalla väylien risteyksessä navigoin meidät vahingossa sisäväylältä ulkoväylälle, huomasin tämän, mutta ei huvittanut, enää palata takaisin. Sanoin Jukalle ”Ihminen tekee väsyneenä virheitä”  . vettä satoi, tuuli ujelsi mastoissa ja noin puolen minuutin välein Ahti heitti kylmää merivettä  naamalle. Seisoin kajuutassa pää ulkona luukun kohdalla ja yritin lukea karttaa.

Aallot kasvoivat suuremmiksi, emme enää päässeet juurikaan eteenpäin, kone haukkasi välillä ilmaa ja meinasi tipahtaa telineestään, Jukka meni laittamaan sinne jonkun naruvirityksen.

 Tässä vaiheessa, piti vaihtaa karttasivu tietenkin, olo oli muutenkin jo kuin pesukoneessa. Vaihdoin seuraavan sivun, mitä ihmettä ei näy jatkoa, ei näy samaa saarta jonka vieressä olemme. Plarasin epätoivoisena  karttaa. Sitten yhden karttasivun kulmassa oli pienen pieni pala jatkoa reitille ja sitten seuraava sivu, jossa reitti jatkui normaalisti.

Huojennus oli suuri kun pääsin jälleen kartalle. Ajattelin että rytyytetään vielä tuon saaren ohitse ja sitten vedämme parin saaren välistä, kun siinä näytti olevan syvää vettä, niin pääsemme takaisin sisemmälle väylälle.

Päästyämme sisemmälle väylälle tuuli ja pärskintä eivät vieläkään helpottaneet, olimme litimärkiä ja kohmettuneita. Sitten pikkuhiljaa pääsimme ujuttautumaan Porkkalan sisäsaariston suojaan 1,2 metrin väylälle. Nyt merenkäynti hellittäisi, mutta tuuli oli yhä kova. Päätimme jäädä Porkkalamarineen yöksi. Porkkalanselälle ei olisi mitään jakoa tällä säällä. Pahinta oli nyt rutkuttaa horkassa eteenpäin, tietäen, että pari tuntia vielä menisi, ennenkuin pääsisimme lämpimään.

Eräässä kapeikossa vihreä ja punainen merimerkki olivat kallellaan mennessämme sisään. Jukka sanoi ”onpa ihmeellistä emme liiku ollenkaan eteenpäin” Tarkemmin katsoessamme viitat huojuivat ja punaisen viitan vieressä olevan  karin kohdalla oli kuin kosken pyörre.

Voimakas lounaistuuli, oli tehnyt sisäsaaristoon kovan virtauksen. Lisättyämme kaasua pääsimme tästäkin paikasta.

Vetinen yö

 

Porkkala Marinea lähestyessämme mieltä kaiversi likomärät vaatteet, märkä makuupussi ja patjat. Vettä oli näet päässyt ryöppyämään styyrpuurin puolelle kajuuttaa, jossa minun makuupaikkani ja tavarani olivat. Jukalla ei ollut makuupussia ollenkaan, mutta vaatteet ja patja olivat kohtuukuivat. Saisimme kuitenkin kohta lämmintä kahvia ja ehkäpä saunaan.

Satamaan saavuttuamme, kahvila oli vielä onneksi auki ja sauna lämmin. En muista milloin olisi kahvi ja kroissantti maistunut yhtä hyvälle, saunan eteisessä vastaan tulvahti ihana lämpö. Suunnittelin jo mielessäni saunan eteisessä yöpymistä, täältä ei minua vietäisi pois kuin väkisin.

Aikamme löylyteltyä ja sulattuamme, mieli alkoi virkistymään, jos kuitenkin koittaisi nukkua märässä makuupussissa, lämmittää se märkänäkin. Kaivoin repusta likaiset alusvaatteet ja laitoin ne saunan jälkeen päälleni, olivathan ne kuitenkin ainoat kuivat vaatekappaleet. Keulapunkassa oli vain vähän, märistä purjeista kastuneet patjat, kääntelin ne toisinpäin. Kas siinäpä matkamiehelle oiva yösija.

Vaan mistäpä Jukalle yösija? Hänen patjat olivat kuivat, mutta peittoa ei ollut hmm... Tuumataan. Spinnu! Se on pehmeää materiaalia, jos hän kääriytyisi siihen. Illalliseksi meillä oli maittava menyy, kylmiä lihapullia purkista. Ja sitten ei muuta kuin nukkumaan.

Yö meni yllätykseksemme hyvin ja kumpikin tarkeni ja nukkui hyvin. Aamulla Jukka tosin totesi, että ”oli ihan mukavan lämmin nukkua, mutta spinnu haisi ihan virtsalle”.

Viimeinkin kotiin

Aamulla kahvila ei ollut vielä avautunut joten keittelin meille kupilliset blå bondia ja sitten ei muuta kuin kokka kohti länttä. Porkkalan selän ylitys sujui suht tyynessä mukavasti, lukuunottamatta pientä navigointihärdelliä puolivälissä, mutta kaiken kaikkiaan, mukavasti matka eteni tällä kertaa. Säiden haltija loppupuolella heitti vähän raetta ja tihkua niskaan, mutta Bogarskärin mastot jo houkuttavasti näkyivät ja loppu sujuikin mukavasti Gölisnäsiin.

Seuraavana päivänä huomasin, että kylkeni olivat aivan mustelmilla kun olin pyörinyt siinä luukun kohdalla, karttaa lukemassa.

Tässä nyt reissua miettiessäni mieleeni palaavat tämän SM purjehtijan sanat, että kun pääsee lähtöviivalle, niin se on jo puoli voittoa. Lisäisinkin tähän, että puoli voittoa on kun pääsee lähtöviivalle ja toinen puoli on kun pääsee maaliin, sitten jos jotain sijoituksia tulee, niin se se on siksti fifti. Sijoituimme siis kahdeksanneksi kymmenen joukosta.

Mieleeni tulee myös erään vanhemman purjehtijan sanat joskus aikoinaan purjehdusharrastusta aloitellessani. Kysyin häneltä, mikä on parasta purjehduksessa? Vastaus oli ”No se, kun pääsee kotiin” Saattoipa olla hyvinkin oikeassa myös hän. Tässäpä tämä tarina, sen pituinen se.

Jussi Lindström